Ensimmäinen postaus

Heippa!

Ajatus blogin kirjoittamisesta on pyörinyt päässä pitkään ja nyt uskaltauduin aloittamaan kirjoittelun. Täällä ruudun toisella puolella kaikkien tulevien kirjoitusten takana on 20-vuotias äiti ja blogin pääaiheena onkin lapsiperheen elämä, vaikka välillä varmasti eksytään aiheesta ja uppoudutaan muihinkin juttuihin.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Minulla on 05.01.2013 syntynyt tytär, joka ilmoitti tulostaan vasta puolessa välissä raskautta. Raskaus ei ollut suunniteltu enkä kärsinyt lainkaan tyypillisistä raskausoireista, joten kaikki tulikin todellisena yllätyksenä. En osannut lainkaan arvioida raskauden kestoa, olinhan syönyt pillereitä tunnollisesti monta vuotta ja kuukautisetkin tulivat normaalisti. Töissä kaverini huomautti, että näytän hieman turvonneelta ja valittelinkin, että menkat ovat pari päivää myöhässä ja sen takia vähän pöhöttää. "Ootko varma ettet oo raskaana?", tottakai mä olin varma mutta kävin kuitenkin työpäivän päätteeksi ostamassa testin -ihan vaan saadakseni mielenrauhan. Testi näyttikin järkytyksekseni kahta viivaa. Itkin, huusin, kirosin ja raivosin. Seuraavana päivänä soitin neuvolaan ja itku kurkussa selitin tilanteen ja kysyin, että mitä mun pitää tehdä. Sain lähetteen raskauden keston arviointiin seuraavalle viikolle ja odottaminen oli tuskaa.

21.08.2012 koitti päivä, kun ajoin kesken työpäivän Hyvinkään sairaalalle. Alkuraskauden ensimmäinen ultra tapahtuu kuulemma alateitse ja en koskaan unohda lääkärin hämmästynyttä ilmettä ja sanoja: "Tää on niin iso, että pitää ultrata vatsan päältä." Siis mitenniin on iso? Ja minkä vatsan, eihän mulla edes ole mitään vauvamahaa? Pidättelin itkua ja makasin täristen paikoillani, kun lääkäri ultrasi ja mittaili. "Olet arvion mukaan puolessa välissä raskautta, viikolla 20+1. Laskettu aika on 06.01.2013.” Purskahdin itkuun enkä sanonut mitään. "Vauva voi kuitenkin hyvin, sillä on normaalit raajat ja sydän lyö hienosti", lääkäri jatkoi. "Näillä viikoilla abortti ei enää ole mahdollista, mutta adoptio ei ole poissuljettu vaihtoehto, jos et ole valmis äidiksi." Tuntui, että elämäni romahti jalkojen alta totaalisesti.

Ajoin Hyvinkäältä itkien kotiin. Kotona itkin, itkin ja itkin vielä vähän lisää. Mitä mä nyt teen? Miten me pärjätään vauvan kanssa? Halusin unohtaa koko asian ja olla miettimättä mitään etukäteen. Viikon päästä ultrasta pieni ihmisen alku tömisteli vatsassa ensimmäisen kerran ja silloin taisin ensimmäistä kertaa kunnolla sisäistää asian: mä todellakin olin raskaana ja musta oli tulossa äiti. 

Lapsen tuleva isä eli entinen kihlattuni ja avopuoliso ei ollut iloinen kuullessaan raskaudesta. Alkujärkytyksestä toipuminen vei meidän molempien kohdalla oman aikansa, isällä vähän pidempään. Kaikki sukulaiset ja ystävät olivat todella yllättyneitä uutisista mutta samalla myös iloisia. Sukuun tulisi ensimmäinen lapsenlapsi ja ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Tukiverkosto auttoi jaksamaan vaikeiden hetkien läpi ja tällä hetkellä olen onnellinen ja ylpeä äiti!

Tyttäreni Jade täyttää pian 7kk. Aika on mennyt todella nopeasti ja välillä sitä miettii, että osaako näistä hetkistä nauttia tarpeeksi? Jaden syntymän jälkeen elämä on ollut täynnä ylä- ja alamäkiä, mutta koen kaiken vahvistaneen minua ihmisenä, sekä tottakai äitinä. 

Koitan pläjäyttää blogiin postaukset raskausajasta ja synnytyksestä, sekä näistä menneistä kuukausista, jotta pääsen aloittamaan katsauksen nykytilanteeseen. Tervetuloa seuraamaan elämäämme,!